Pennut täyttää ihan kohta jo 15 viikkoa. Ei voi kun ihmetellä aina vaan, mihin ne viikot kuluivat. Tuntuu, että siitä on vasta ihan pieni hetki, kun jo aamupäivästä huomasin, että tänään tapahtuu. Koko päivän pitkä odotus ja ensimmäisen pennun syntymä. Minä ekaa kertaa elämässäni napanuoraa katkaisemassa, kun emo oli liian keskittynyt pennun nuolemiseen, eikä tehnyt elettäkään katkaistakseen napanuoraa vaikka muutama minuutti odoteltiin. Se helpotus, nyt se vihdoin ja viimein alkoi ja kaikki sujuu hyvin. Ensimmäinen pentu saatettu turvallisesti maailmaan, vaikka se suuri onkin, 130g kuivana punnittuna.

Ehdin ajatella, että onpa nopea synnytys, kun seuraavaa pentua alettiin ponnistamaan ulos kolme varttia ekan pennun syntymän jälkeen. Jotenkin siinä vaiheessa jo, kun toinen pentu tuli näkyviin, tiesin, että nyt ei asiat enää suju. Sen vaan näki emosta. Siitä näki, että se on uupunut ja supistukset harvenee. Nutri Plussalla ei saatu sille tarpeeksi lisäenergiaa, että se olisi jaksanut jatkaa. Pentu näkyi, supistukset loppui ja vain lehmälääkäri päivysti. Se epätoivo, mikä siinä iski. Ihan sanoinkuvaamaton. Tiedät, että kissa on kivuissaan, synnytys ei etene, eikä kukaan voi auttaa. Onneksi yksi ihana ihminen taustajoukoista osasi vinkata 24/7 päivystävän eläinsairaalan, johon pääsee ilman lähetettä. Ei muuta kuin puhelin kouraan, ilmoitus, että tilanne on nyt tämä ja me lähdetään ajamaan sinne, ollaan perillä noin 1,5 tunnin päästä.

Emo boksiin, vastasyntynyt pentu boksiin. Hurjasti lämpöpulloja ja boksin päällekin monta peittoa niin, että vain oviaukko jäi näkyviin. Boksi autoon ja menoksi. Hermoja raastava matka. Hermot oli niin lähellä pettää moneen kertaan, mutta ei voinut kuin pysyä rauhallisena, ettei emo hermostu enempää. Tuntui, ettei itku ole kaukana. Todella piinaavat 1,5 tuntia, mitkä ajettiin Eläinsairaala Aistiin. Se helpotus, kun sai siirtää vastuun jollekin toiselle, osaaviin käsiin. Emolle pienissä erissä norsun annos rauhoittavaa, se oli shokissa, joten sitä ei saanut normaalilla määrällä rauhoitettua. Se oli aivan uuvuksissa ja tuskissaan, syke heitti häränpyllyä ja meille sanottiinkin, että nukutuksessa on tavallista suurempi riski, koska sydän joutuu niin koville shokin ja epäsäännöllisen rytmin takia.

Emo vietiin operoitavaksi, muutaman tunnin ikäinen pentu jätettiin meille. Minä pidin sitä hupparin sisällä, että pysyy lämpöisenä. 1,5 tunnin odottelun jälkeen en enää voinut pysyä paikallani, kun olin niin hermostunut. Pentu pikkusiskon hellään huomaan ja minä pääsin jaloittelemaan ja vaeltamaan odotushuoneessa. Lopulta kuului kimeitä kiljahduksia. Saadaan ainakin yksi elävä pentu kotona syntyneen lisäksi! Vieläkin jouduttiin odottelemaan pitkään. Kunnes eläinlääkäri toi muovilaatikon, jossa oli kolme pientä pentua. Kaikki elossa, ei yhtäkään kuollutta. Jopa jumissa ollut pentu selvisi, mihin kukaan ei uskonut hetkeäkään. Taustajoukotkin sanoivat moneen kertaan, että sen pennun menetykseen on varauduttava. Kohta tulee hoitaja perästä sekaisin olevan emon kanssa. Voi sitä riemua, se selvisi! Pennut selvisi! Emo oli aivan sekaisin, se oli aggressiivinen pentuja kohtaan. Minä pidin sitä kiinni, kun se hoippui lattialla ihan holtittomasti. Itku meinasi tulla, kun emo lopulta rauhoittui ja paino päänsä mun kaulaa vasten, minä epämukavassa asennossa eläinlääkärin lattialla :) Pitkään puhuttiin eläinlääkärin kanssa. Tarkistettiin pentujen sukupuolet ja kitalaet. Lopulta todettiin, ettei pentuja voi laittaa emon kanssa samaan boksiin kotimatkan ajaksi, ettei hermostuksissaan yritä syödä niitä. Sitä kuulemma saattaa näissä tilanteissa käydä. Emo boksiin, pennut pahvilaatikkoon lämpöpullojen ja vilttien kanssa.

Kotimatka oli rauhallinen. Päästiin lähtemään 4.30 kotiinpäin. Pennut oli suht hiljaa, emo oli hiljaa. Pikkusisko elvytti yhden pennun.  Sumu oli sanoinkuvaamaton! Näkyvyys suunnilleen nolla. Mies, joka normaalisti on vähän liiankin itsevarma kuski, ei meinannut uskaltaa ajaa kotiin asti. Kotimatkaan meni 2 tuntia. Vihdoin ja viimein kotipihaan päästiin klo 6.30 aamulla, kun naapurit teki lähtöä töihin. Sitten alkoi vielä pentujen keinoruokinta, pissatus ja kakatus ja taas sen saman pennun elvytys. Hetkeäkään en uskonut sen selviävän. Pennut huusi koko aamun, emo murisi boksissaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin uskalsin antaa emolle ruokaa, se selvittikin sen päätä jonkin verran. Uskalsin antaa sille yhden pennun boksiin, jonka oli ottanut tukikohdakseen. Se alkoi hoitaa pentua! Hetken päästä laitoin toisenkin pennun boksiin. Kaikki meni hyvin. Uskalsin antaa kolmannen ja kohta neljännenkin pennun. Emo kehrää, muuten on hiljaista! Ihanaa! Nukkumaan en pystynyt, niin kierroksilla kävin sen kaiken huolen, murheen ja stressin jälkeen. Valvomista tuli kaikenkaikkiaan varmaan jotain 36 tuntia.

Asiat lähti sujumaan niin hyvin, että koko ajan oli ihan varuillaan ja odotti, missä vaiheessa tulee takapakkia. Ainut takapakki oli se, että jouduttiin uusimaan emon antibioottikuuri. Pieni paha, kun asiat muuten meni niin hyvin. Nyt, melkein 15 viikkoa myöhemmin, kotona on elvytetty pentu, oikea pikkuriiviö, josta ei ikinä uskoisi, että oli niin heikko. Kaverina se ainut kotona syntynyt pentu, se jonka napanuoran olen ihan itse katkaissut :) Se, josta tulee kuulemma ISO kolli. Ja kaksi muuta uudessa, omassa kodissaan, samassa paikassa. Emo voi hyvin, turkki kiiltää, se leikkii ja touhuaa ja syö hyvin :)

Mitä tähän sanoisi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka niin pahalta hetken aikaa näyttikin :) Tätä en toista kertaa kokea halua. Niin ihanaa kuin se onkin, jos kaikki menee hyvin. Mutta synnytys oli mulle niin traumaattinen kokemus, niin hirveä huoli, etten olisi valmis tekemään tätä uudestaan. Vaikka tiedän, että kaikesta huolimatta tekisin tämän uudestaankin, jos tilanne niin vaatisi. Eläimeltä en apuani kiellä, jos auttaa voin. Tämä kokemus, pelkästään synnytyksen osalta, teki lompakkoon 701 euron loven. Mutta mitään en kadu.

Pitihän tämä vielä käydä läpi kertaalleen, koko ilta ja pitkä, rankka yö :)